Piparminttukausi -23 on ohi. Puutarhan pumppu ja muut välineet laitettiin talviteloille jo viime viikolla, tällä viikolla odotin vielä ehtisivätkö kaksi viimeistä kesäkurpitsaa kasvaa valmiiksi ennen kylmiä kelejä. Ja ehtiväthän ne. Pieniä ovat, mutta kyllä ne uunivuokaan sopivat.
Puutarhakalenterista laskin, että 41 kertaa kävin tällä kasvukaudella ratikalla ryytimaalla. Tai no tunnustettakoon että aika paljon ajoin sinne myös pyörällä.
Pitää vielä tehdä yhteenveto siitä, kuinka paljon satoa tuli ja pohtia mitä oppia sai ensi vuodelle.
Mutta nyt hetkeksi näihin kuviin, näihin tunnelmiin.
Soijapapunen ehti kuin ehtikin syöntivalmiiksi. Vähän pieniksi jäivät pavut ja liian kovia olivat palot syötäviksi, mutta kyllä perkaamalla sieltä ne parhaat palat kaivoi.
Lämpimät joskin sateiset kelit ovat jatkuneet, minkä huomaa puutarhalla. Kulkupolut ovat melkoisen mutaisia ja kumisaappaiden alla vain lotisee. Tänään näkyi taas sääennustus, jossa luvattiin viileneviä kelejä ensi viikonlopusta alkaen. Aletaan siis lähestyä kauden loppua.
Kasvihuoneessa oli vielä aika virkeää viidakkoa, mutta kyllä siitä jo näki, että syyskuun loppu lähestyy. Tänään olikin aika kerätä loppusato kotiin kypsymään ja viedä kasvusto kompostiin. Kaksi kukkurallista kottikärryllistä siitä tuli.
Pihalta talteen kerättiin soijapavun soijapavut. Pienimmät olisivat vielä voineet olla, mutta sama oli kerätä kaikki. Kotilot olivatkin keränneet talteen soijapavun lehdet. Olipa muuten valtavat juuret soijapavulla! Suunnittelen vielä sitä, että siivoisin soijapavun penkin, ja laittaisin siihen jotain kukkasipuleita. Olisihan se kiva, kun siinä olisi keväällä jotain väriä heti kauden alkuun.
Soijapavun huntu meni vielä hetkeksi kasvihuoneeseen kuivamaan ennen hyllylle viikkausta, mutta kesäkurpitsa saa vielä asustaa harsonsa alla. Siellä on yhä useampi kesäkurpitsa kasvamassa.
Mietin, että jättäisin samettikukat kukkimaan niin kauaksi aikaa kuin jaksavat, mutta kuulemma kannattaa poistaa etteivät siemenillään täytä koko laatikkoa. Pitänee vähän lukea vielä.
Kotiin tuli kypsymään 7 suippopaprikaa ja yksi jalopenoa pienempi pikkupötkö, jota ei ehkä kannattaisi edes yrittää. Mutta kun se on söpö.
Kesäkurpitsasta otettiin kanssa isoimmat kasvit mukaan.
Soijapapuja oli loppujen lopuksi aika paljon, kun pienimmätkin otti mukaan!
Tomaattiviidakosta löytyi melkoinen määrä raakileita. Pitäisi vielä käydä kokoelma läpi ja arvioida, millä tomaateilla on toivoa kypsyä syöntikuntoon.
Kasvihuoneessa ollut tavaravarasto eli S-ryhmän kestokassi tuli sekin mukaan. Vain suosikkihanskat jäivät kasvihuoneen hyllylle viimeisiä käyttökertoja varten. Nyt on välineet putsattu, seuraavaksi ne muuttavat parvekkeelta kellariin seuraavaa kautta odottelemaan.
Oli muuten tämänpäiväinen kauden 39. käynti kasvimaalla. Ensimmäinen kerta oli 17.5. Tuntuupa siitä olevan kauan.
Kasvihuonekurkun kaksi ensimmäistä kurkkua olivat ihan kivoja syötäviä. Kuoret vain pois ja viipaleeksi leivän päälle ja ruuan lisukkeeksi.
Mutta siitä se sitten lähti, katkeruus.
Kotiin on kannettu toinen toistaan kitkerän katkerampia kurkkuja, joita ei kyllä ns. söisi ennen kuin selkäänsä ottaa.
Internetin ihmemaaailmaa selaten kävi ilmi, että
Kurkuilla on geeni, joka tekee niistä katkeria
Jostain kurkkulajeista on jalostettu geeni pois
Level 0 puutarhamartta ei tajua miksi ne katkerat kurkut on jätetty tarjolle
Katkeruus voi johtua lannoituksesta tai voi olla johtumatta
Katkeruus voi johtua kastelun vähyydestä tai olla johtumatta
Kurkku pitäisi kastella kolmesti päivässä koska se on melkein kokonaan vettä
Telttasuosituksia otetaan vastaan, sillä jos homma jatkuu kurkun kasvatuksen merkeissä, pitää muuttaa kasvihuoneen viereen johonkin heinikon keskelle
Puutarha-asiantuntija Essin teoria on se, että kesä on ollut niin kuiva, että kastelu ei vaan yksinkertaisesti riitä. Viilenevä syksy saattaa vaikuttaa (tai olla vaikuttamatta).
No mitä sitten tehdä kurkulle, joka juottaa tällä tavoin viljelijälleen katkeraa kalkkia?
Syödä sellaisenaan ja irvistellä. Mielellään Rihannan S&M biisiä Forkin versiona kuunnellen.
Heittää biojätteeseen ja irvistellä. Siellä ei ole joka toinen päivä käyty vettä kantamassa tämän takia eli ei.
Leikata päädyt pois ja hinkata irtopaloja muutamia minuutteja siihen osaan kurkkua, mistä ne leikattiin. Tämä on kuulemma kurkun lypsämistä tai ”milking the cucumber”. Googlaa omalla vastuulla.
Säilöä ne jotenkin. Olikin kaikelta muulta säilömiseltä jäänyt purkkeja pari.
Okei ei niitä tapoja ollut vasta kuin neljä. Mutta kesää ei kun siis kurkkuja on vielä jäljellä ja lisää kasvaa koko ajan.
Fast forward ja kyllä kurkkuja on nyt kaksi lasipurkkia muhimassa. Kärsimätön vähän jo maistoi. Etikalle maistuivat. Aika hapokasta. Mutta ei ollenkaan katkeraa.
Kaikkea muutakin blogattavaa olisi, mutta otetaan nyt se olennaisin.
Vesimeloni tuli kotiin!
Vesimelonin valvominen kasvimaalla päättyi, kun varressa oleva tendril muuttui ruskeaksi. Mikä lieneekään suomeksi, olkoon vaikka lonkero. Viimeisimmällä löytämälläni YouTube-videolla joku vesimelonin kasvattaja vannoi sen nimeen, että kun lonkero on ruskea, meloni on kypsä.
Jo aiemmin meloni alkoi kopista eri tavalla ja ground spot muuttui kellertäväksi. Kokoa se ei ole hetkeen kasvanut ja painoakin oli kiitettävästi.
Huoli oli kypsyyden lisäksi siitä, koostuuko meloni pelkästä kuoresta vai olisiko siinä jotain syötävääkin.
Pelko pois.
En tiedä kuinka paljon melonin kasvatuksessa oli vasta-alkajan tai moukan tuuria, mutta kun on käynyt kolme kuukautta kahden-kolmen päivän välein kastelemassa, järjestämässä köynnöksiä ja tarkastamassa, että melonilla on mukava olla alustallaan, voi olla vain onnellinen siitä miten se maistuu kovin perin maukkaalta.
Vesipumppu sanoi taas sopimuksen irti, mutta kohtahan sitä vettä taas taivaalta pitäisi tulla. Vielä oli hyvät heinäpoudat, joten ei muuta kuin niittämään.
Vesiongelmien ja kasvien kastelun ja hoidon vietyä kaiken ajan puutarhalla ehti villimpi luonto kasvaa aika reippaasti korkeutta. En olekaan ennen kohdannut itseni mittaisia heiniä.
Vaihe yksi oli löytää viikate. Sellainen oli työkaluvajan nurkassa.
Vaihe kaksi oli todeta, että tylsä mikä tylsä.
Vaihe kolme oli katsoa YouTubesta, miten viikate terotetaan. Löytyi video, jossa ehkä noin 80-vuotias herra näytti sen ensin todella paljon hidastettuna ja sen jälkeen norminopeudellaan. Pro terottaja.
Vaihe neljä oli ostaa viikatehiomakivi, josta ei ole aavistustakaan onko se eri asia kuin viikateliippa, molempia kun viime aikojen suosikkikaupastani Puuilosta löytyy.
Vaihe viisi oli terottaa viikate, samalla kun ajatteli että olisipas kiva jos olisi oppinut homman 25 vuotta aiemmin äidiltä ja isovanhemmilta. Mutta kun en saanut koskeakaan koko vempaimeen etten lyö sillä itseäni. Tänäänkin samasta varoiteltiin. Vastahan täytän huomenna 45.
Vaihe kuusi oli testata terävyyttä (heinään, ei esim. sääriluuhun), terottaa lisää, testata, terottaa lisää.
Ja sitten alkoi heinää kaatua. Jos joskus olen katunut sitä, että en ottanut ennen-kuvaa, se oli tässä hetkessä.
Mutta miten ihmeessä kukkinutta heinää ja ohdakkeita sisältävä viherkasa kompostoidaan oikein? Olisiko siitäkin YouTube-video?
No ainakin kastua likomäräksi mennessään sinne. Ulkokasvatusten kastelu hoitui ihan itsestään, joten oli aikaa puunata kasvihuoneen kasvatuksia.
Esimerkiksi trimmata tomaateista varkaita ja poistaa vielä lisää alempia lehtiä. Nyt ollaan aika hyvässä mallissa.
Vesimelonin tyttökukkiakin oli auennut joten niitä pääsi pölyttämään.
Sateen loputtua ehti myös toteamaan, että uusi polvi retiisejä (ja rikkaruohoja) oli itänyt, ja laittamaan uusia tomaatin lehtiä viljelylaatikkoon. Kaveri sanoi, että niiden hajun pitäisi karkottaa tuholaisia. Oli niin tai näin, sinne niitä olen laitellut ensimmäisestä poistetusta varkaasta lähtien.