Pari päivää Hiedanrannassa harjoittelun jälkeen kokoonnuttiin porukalla Piparminttuun kääntämään viljelylaatikoita ja järjestelemään muuta viljelyn alkua. Puskaradio ja muu tiedottaminen oli toiminut, ja jokaiselle 17 viljelylaatikosta löytyi ”omistaja”.
Ensimmäisenä yllätyttiin ehkä työkalujen vähyydestä, ainakin ne meistä jotka olivat ehtineet olemaan täysin varustellussa Hiedanrannassa paria päivää aiemmin. Mutta sopu sijaa antaa, keksivä keksii, sisu auttaa ja muita klassikkosanontoja ja niinpä vähän erikoisemmillakin välineillä saatiin laatikoita käännettyä.
Tässä vaiheessa nyypälläkin oli helppoa, kun kaiken vihreän saattoi olettaa olevan rikkaruoho.
Muistin syövereistä tuli esiin isovanhempien talolla puutarhailun oppeja kuten se, että voikukka kasvaa uudestaan vaikka sentin pätkästä juurta ja keski-ikäisyyden oppeja kuten se, että selkä väsyy jos olet pitkän aikaa taipuneena laatikkosi ylle.
Muuten kuopsuttaessa ehti miettiä ehkä kokeneemmalle puutarhuroijille itsestään selviä asioita.
Kuinka puhdas laatikosta pitää saada?
Haittaako muutama vihreä lehti, jos isommat juuret on poistettu?
Pitääkö muutamasta laatikkoa pitkin kävelevästä muurahasesta huolestua?
Onko synti, jos hieman multaa lennähtää laatikosta ulos kun paremman puutteessa kaivaa voikukkaa irti perunakuokalla?
Miksi piti tarttua puutarhahanskalla ohdakkeeseen?
Onko tämän kokoinen laatikko oikeasti 80 x 120?
Pitääkö jo tässä vaiheessa laittaa laatikkoon lannoitetta?
Pitääkö se lannoite kääntää sinne mullan sekaan?
Katselemalla sitä on ennenkin opittu, mutta kun kaikki tekevät asioita vähän omalla tavallaan.
Mutta ihan hyvä siitä sitten tuli. Porkkanakyltti muistutukseksi siitä, mikä laatikko on ”oma” laatikko.
Ratikalla ryytimaalle 